Laskiaistiistai tuli ja meni. Tunteiden vuoristorataa kuljettiin kyseisenä päivänä. Tätä päivää olin kauhunsekaisin ja ristiriitaisin tuntein odottanut jo pidemmän aikaa. Laskiaistiistaina oli miun vuoro astua Ylen Lappeenrannan studion ovista sisään ja asettua kameroiden eteen toimittajan haastateltavaksi. Miten voikin jännittää ja pelottaa moinen asia niin valtavasti. Olinhan ollut ihmisten edessä puhumassa aiemminkin ja selvinnyt niistä hetkistä. Erilaisen tästä hetkestä teki se, ettei miulla ollut aavistustakaan siitä, mitä miulta tullaan kysymään. En siis millään tavalla voinut valmistautua haastatteluun. Kerran aiemmin olen pelännyt yhtä paljon puhumaan menemistä. Muutama vuosi sitten minnuu pyydettiin puhumaan äitienpäiväjuhlaan, jossa oli kymmeniä iäkkäitä naisia puolisoineen. Mitä mie voisin puhua äitinä olemisesta heille? Mie, joka olen kipuillut ja kipuilen vieläkin äitinä olemisen kanssa. Mutta silloinkin sain valmistella puhettani, miettiä rauhassa sanojani, kirjoittaa niitä paperille tilanteen jännitystä poistamaan. Tällä kertaa menin valmistautumatta suoraan karhun luolaan.
Tai olihan meitä prepattu. Annettu vinkkejä siitä miten pukeutua, miten katsoa toimittajaan vaikka ympärillä seinät kaatuisivat, puhua vain siitä mistä tietää ja olla muodostamatta kantaa asiaan, josta ei tiedä. Hymyile ja ole rento. Juttele ja nauti tilanteesta. Kannustettu ja tsempattu.
Kaikki tuo unohtui siinä silmänräpäyksessä, kun astuin haastatteluhuoneeseen. Kädet tärisi, hiki nousi iholle, sydän jyskytti. Yritäpä siinä hetkessä olla rento ja hymyillä. Kohta alkaa, sanoi toimittaja ja sen jälkeen ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus. Ensimmäinen kysymys ja toinen kysymys. Korvat ei kuule, aivot ei ymmärrä, katse harhailee varpaisiin, suusta ei tule ulos mitään järkevää. Täydellinen katastrofi. Vajoaisin tuolilta ja karkaisin, jollei aivoni tuottaisi sitä ainutta järjellistä ajatusta: se olisi vielä nolompaa. Edes itselle mukavasta asusta villasukkineen ei ollut apua. Seuraaviin kysymyksiin taisin saada jopa lauseita muodostettua. Ne vaan saattoi olla mielipiteitä asioihin, joista olin toki kuullut, mutta tiesinkö oikeasti mistä on kyse.
Toisten ehdokkaiden kokemus oli, että sehän oli enemmän chillailua kuin grillailua. Ei ollut chillailua ei. Tulisilla hiilillä hiljaa kärvennettiin, pikkuisen aina kylkeä käännettiin ja liekkejä isonnettiin. Elämäni pisimmät neljä minuuttia. Mutta en siihen kuollut. Ylpeys sai kolauksen, se että olisin sanavalmis ja ulospäinsuuntautunut. Niin noloa kuin tuo kokemus olikin, niin huumorilla tästä selvitään. Onhan se hyvä, että joku tekee opetusfilmin siitä, miten jännitys voi vaikuttaa lopputulokseen. Katso ja opi. Harjoittele, ota asioista selvää, leikittele kotona kameran kanssa. En tiedä haluaisinko koskaan enää uudelleen kokea tuota. Vaikka voisi kai sen ottaa siedätyshoitona. Tai ystävien hauskuuttamisena. Saijan haastattelua osa 3.. jatkuu seuraavassa jaksossa, pysy kanavalla. Kai sitä hullumpaakin netissä on. No kuten sanoin, hengissä olen. Onneksi tuohon laskiaistiistaihin mahtui muutakin.
Päivän aikana kohdattiin ihmisiä Lappeenrannan keskustassa. Se on mukavaa ja miulle mieleistä. Illalla kävimme jääkiekkopeliä katsomassa. Yksi talven kohokohdista! Kotiin lähdin ajamaan pelin jälkeen. Kotimatkalla, keskellä pimeää, vastaantulevien puolella oleva auto kiinnitti huomioni. Ihan kuin se oli ajanut ulos tieltä. Hiljensin, seurasin tilannetta ohiajaessani, pysähdyin ja käännyin takaisin. Kysyin tarvitaanko täällä apua. Nuori mies ilahtui kovin ja sanoi, että mielellään ottaa apua vastaan. Ei ollut arvannut, että lunta olisi niin paljon tässä kohden ja jäisi autollaan siihen kiinni. Huikkasin, et vaihdan paremmat kengät jalkaan ja tuun työntämään. Melkein puoli tuntia ähellettiin työntää, heijattiin autoa, puuskutettiin, puhallettiin ja työnnettiin taas. Miun autossa vilkkui hätävalot, mutta nekään ei herättäneet ohikulkevien autojen kiinnostusta meitä kohtaan. Pikkuhiljaa, sentti sentiltä, saatiin autoa lähemmäs tietä ja viimein renkaat otti alleen ja auto saatiin takaisin tielle. Tuli hyvä mieli. Tää on miun juttu. Auttaa ihmisiä, jos vain voin. Ei se, että olen kameroiden edessä. Puhumassa, jos nyt ylipäätään kykenen puhumaan. Kansanedustajanakin, jos sellaiseksi joskus pääsen, toivon, että voisin auttaa ihmisiä. Vaikuttaa asioihin ruohonjuuritasolla. Tehdä ihmisten elämästä edes pikkuisen helpompaa. Puhumiset taidan jättää sen paremmin osaaville. Laskiaistiistai päättyi hyvin. Tunsin itseni tarpeelliseksi ja sain auttaa, Ihmisten kohtaaminen, auttaminen, kiitos ja käden puristaminen teki päivästä elämisen arvoisen.
tiistai 24. helmikuuta 2015
perjantai 9. tammikuuta 2015
Vaaliteemojen aallokossa..
Meitä ehdokkaita on pyydetty miettimään vaaliteemoja. Asioita, joita aikoo nostaa esille, pitää tärkeinä ja joiden eteen on valmis tekemään töitä. Miten tällaiset asiat tuntuvatkin aluksi mahdottomille. Miettiä ja valita nyt muutama tärkeää asiaa, joita erityisesti haluaa tuoda esille ja joihin haluaa vaikuttaa. Aloitinkin ensin karsimaan ja katsomaan mitä jää jäljelle. Oli helppo karsia pois asioita, jotka tuntuivat liian vaikeille ja vieraille. Eihän sellaisia kannata teemaksi ottaa, josta ei osaisi mitään sanoa. =D Tätä kautta ne omat teemat löytyivätkin melko kivuttomasti. Vaikeampaa onkin työstää jatkossa sanamuodot ja keksiä teemoille napakat, mutta tarpeeksi kattavat ilmaisut. Sitä työstämistä jatkan edelleen.
Mutta ne miun teemat. Jos joku miut tuntee, niin valitsemani teemat eivät varmaankaan yllätä. Olenhan niin monesti sanonut olevani kuin kotonani ja omieni joukossa, kun puhutaan päihde- ja mielenterveysongelmista ja kohdataan ihmisiä, jotka kipuilevat näiden asioiden äärellä. Omakohtaisista asioista on helpompi puhua ja ne ovat myös itselle tärkeitä. Varsinkin, kun omakohtaisesti (ja tekemäni työn puolesta) tietää, että niissä on paljon, niin surullisen paljon parannettavaa.
Eilen illalla ihan sattumalta surffailimme televisiokanavia. Ylen Teemalta alkoi juuri tanskalainen ohjelma "Kun mieli sairastuu". Vanhimman oikeudella sanoin stop ja siihen jäätiin. (Pienistä vastalauseista huolimatta.) Dokumentissa seitsemän tanskalaista kertoo oman tarinansa kuinka on selviytynyt psyykkisestä sairastumisesta ja kuinka on oppinut elämään sairautensa kanssa. Todella hyvä ja koskettava dokumentti. Tunnistin asioita ja tuntemuksia muutamasta tarinasta, samoja olen itsekin kokenut ja tuntenut. Ennakkoluuloja, epätietoisuutta, ahdistusta, pelkoa, synkkyyttä.. ja sitten pikkuhiljaa valoa ja toivoa, joka lisääntyy päivä päivältä.Tänään televisiosta tulee elokuva "Prinsessa", joka kertoo 1940-luvulla mielisairaalaan joutuneesta ja siellä loppuelämänsä eläneestä Anna Lappalaisesta. Paljon on tultu noista ajoista ja hoidoista eteenpäin, mutta kuten niin hyvin eilisessä dokumentissa sanottiin: "Jos psykiatrinen hoito olisi lapsi, se olisi jo huostaanotettu.". Niin, paljon on vielä tehtävää.
Sama se on päihdekuntoutuksenkin puolella. Huostaanotettu olisi sekin lapsi. Tipattomuuttani on kestänyt nyt vajaa kaksi viikkoa. Tänään on ollut vaikein päivä. Pään sisällä on myllertänyt ja pienet ukkelit ovat istuneet hartioilla kuiskuttelemassa puolesta ja vastaan. Töitä on saanut itsensä kanssa tehdä ihan urakalla. Mistä kuntoutuja saa apua pohdiskeluunsa, kamppailuun pienten ukkeleitten kanssa, jos nyt edes tähän asti on kuntoutumisessaan päässyt? Tarkoitan, että on saanut hyvää ja tarpeeksi pitkäkestoista kuntoutusta aiemmin. Ukkelit selätin tänään, toivottavasti myös huomenna.
Toivon todella, rukoilen sitä myös, että eduskuntaan pääsisi mahdollisimman monta, edes yksi ehdokas, joka sitkeästi, tarpeeksi kovaa ja kovalla äänellä puhuisi päihde- ja mielenterveystyön puolesta. Sen kehittämisestä, siihen panostamisesta, ihmisen ja hänen läheistensä huomaamisesta ja kohtaamisesta. Sekä ennaltaehkäisevän että korjaavan työn puolesta. Ikään katsomatta. Ettei yhteiskunnan tarvitsisi huostaanottaa näitä lapsia. Elämä kun ei aina mene suoraan ja suunnitelmien mukaan. Joskus se menee mutkille, mutta sitäkin kautta voi elämässä päästä pitkälle. Mie tiiän sen. Kiitos oikeanlaisen, monipuolisen ja tarpeeksi pitkäkestoisen avun, jota olen saanut yhteiskunnalta ja läheisiltäni. Samanlainen apu kuuluisi jokaiselle, joka sitä tarvitsee.
Kuva: Saija Grün
Mutta ne miun teemat. Jos joku miut tuntee, niin valitsemani teemat eivät varmaankaan yllätä. Olenhan niin monesti sanonut olevani kuin kotonani ja omieni joukossa, kun puhutaan päihde- ja mielenterveysongelmista ja kohdataan ihmisiä, jotka kipuilevat näiden asioiden äärellä. Omakohtaisista asioista on helpompi puhua ja ne ovat myös itselle tärkeitä. Varsinkin, kun omakohtaisesti (ja tekemäni työn puolesta) tietää, että niissä on paljon, niin surullisen paljon parannettavaa.
Eilen illalla ihan sattumalta surffailimme televisiokanavia. Ylen Teemalta alkoi juuri tanskalainen ohjelma "Kun mieli sairastuu". Vanhimman oikeudella sanoin stop ja siihen jäätiin. (Pienistä vastalauseista huolimatta.) Dokumentissa seitsemän tanskalaista kertoo oman tarinansa kuinka on selviytynyt psyykkisestä sairastumisesta ja kuinka on oppinut elämään sairautensa kanssa. Todella hyvä ja koskettava dokumentti. Tunnistin asioita ja tuntemuksia muutamasta tarinasta, samoja olen itsekin kokenut ja tuntenut. Ennakkoluuloja, epätietoisuutta, ahdistusta, pelkoa, synkkyyttä.. ja sitten pikkuhiljaa valoa ja toivoa, joka lisääntyy päivä päivältä.Tänään televisiosta tulee elokuva "Prinsessa", joka kertoo 1940-luvulla mielisairaalaan joutuneesta ja siellä loppuelämänsä eläneestä Anna Lappalaisesta. Paljon on tultu noista ajoista ja hoidoista eteenpäin, mutta kuten niin hyvin eilisessä dokumentissa sanottiin: "Jos psykiatrinen hoito olisi lapsi, se olisi jo huostaanotettu.". Niin, paljon on vielä tehtävää.
Sama se on päihdekuntoutuksenkin puolella. Huostaanotettu olisi sekin lapsi. Tipattomuuttani on kestänyt nyt vajaa kaksi viikkoa. Tänään on ollut vaikein päivä. Pään sisällä on myllertänyt ja pienet ukkelit ovat istuneet hartioilla kuiskuttelemassa puolesta ja vastaan. Töitä on saanut itsensä kanssa tehdä ihan urakalla. Mistä kuntoutuja saa apua pohdiskeluunsa, kamppailuun pienten ukkeleitten kanssa, jos nyt edes tähän asti on kuntoutumisessaan päässyt? Tarkoitan, että on saanut hyvää ja tarpeeksi pitkäkestoista kuntoutusta aiemmin. Ukkelit selätin tänään, toivottavasti myös huomenna.
Toivon todella, rukoilen sitä myös, että eduskuntaan pääsisi mahdollisimman monta, edes yksi ehdokas, joka sitkeästi, tarpeeksi kovaa ja kovalla äänellä puhuisi päihde- ja mielenterveystyön puolesta. Sen kehittämisestä, siihen panostamisesta, ihmisen ja hänen läheistensä huomaamisesta ja kohtaamisesta. Sekä ennaltaehkäisevän että korjaavan työn puolesta. Ikään katsomatta. Ettei yhteiskunnan tarvitsisi huostaanottaa näitä lapsia. Elämä kun ei aina mene suoraan ja suunnitelmien mukaan. Joskus se menee mutkille, mutta sitäkin kautta voi elämässä päästä pitkälle. Mie tiiän sen. Kiitos oikeanlaisen, monipuolisen ja tarpeeksi pitkäkestoisen avun, jota olen saanut yhteiskunnalta ja läheisiltäni. Samanlainen apu kuuluisi jokaiselle, joka sitä tarvitsee.
lauantai 20. joulukuuta 2014
Milläs minä pääsen...
Eräässä hengellisessä lastenlaulussa pohditaan miten pääsen taivaaseen. Laulu esittelee erilaisia vaihtoehtoja, pyörällä polkien tai autolla ajaen. Jopa rakettimatkaa mietitään. Laulun edetessä vastaus löytyy. Hyvä niin.
Viime päivinä olen miettinyt miten sinne eduskuntaan pääsee. Mitkä ovat realistiset mahdollisuudet päästä ja mitä valituksi tuleminen vaatii? Mitä miun tulee tehdä ja milloin? Millä ihmeellä sinne eduskuntaan oikein pääsee??
Olen huomannut, että toiset ovat jo lähteneet liikkeelle. Ovat tehneet suunnitelmia ja aloittaneet kampanjan valmistelut. Kertovat ehdokkuudestaan ja ajatuksistaan. Tekevät töitä saadakseen rahaa kampanjointia varten. Mie itse vielä haahuilen enkä edes ymmärrä kaiken alkaneen.
Tänään tuli sähköpostia, jossa kerrottiin vaaleihin olevan tasan neljä kuukautta eli 122 päivää. Onko se pitkä aika vai lyhyt? Kuulemma sekä että. Sain toisenkin sähköpostin. Siinä kerrottiin, että miulle on luotu Vihreän liiton lahjoitustyökaluun lahjoituslinkki. Sen avulla tai kautta voin puolueen rahankeräysluvalla kerätä rahaa vaalikampanjaani varten. Tämä kaikki on niin hirmuisen hämmentävää. Tiiän, että valituksi tuleminen vaatii oikeasti näkyvän kampanjan. Ja se taas vaatii rahaa. On vain jotenkin hämmentävää ajatus siitä, että joku haluaisi tukea juuri minnuu. Tai että miun tulisi kysyä ja pyytää tukijoita itselleni. Ei riitä, että olen. Oma itseni ja elän elämääni. Miun tulee tehdä itseni näkyväksi. Voiko sanoa ettei vaan näkyväksi, vaan vieläpä halutuksi. Jos tätä tekee usein, siis neljän vuoden välein, niin tottuukohan tähän? Tuleeko kampanjoimisesta ja omien ajatusten esille tuomisesta jokapäiväistä ja luonnollista? Nyt se ei siltä tunnut.
Olen miettinyt sitä, miten kampanjoisin ja kertoisin ihmisille omasta ehdokkuudestani. Miten teen itseni näkyväksi. Mie, joka yleensä pursuilen ja rönsyilen erilaisia ideoita, olen nyt jotensakin kuiva. Jotain pitäisi keksiä. Sellaista mikä ei maksaisi kovin paljoa, kertoisi miusta ja olisi miun näköistä, herättäisi ihmisten mielenkiinnon ja jonka avulla saisin omia ajatuksia ja mielipiteitäni tuotua esille. Mitään ei tule mieleen. Melkein tekisi mieli huutaa apua, auttakaa, Tulkaa kanssani ideoimaan ja tekemään. Sytykeruusuja teen itselle ja muille, mutta nyt ei tunnu sytyttävän. Luulen, että koko homma saisi uutta tuulta purjeisiin, jos saisin tiimin ympärilleni. Peilin, joka heijastaisi ajatuksiani takaisin ja pingispöydän. jossa ideoita voisi heitellä ilmaan ja ottaa koppi parhaimmista. Myös tekemään yhdessä. Kai tämä on ensimmäinen verkkojen heitto. Kokeilu löytyykö täältä mitään vai jatkanko yksin pohdintaani.
Sitten se iso askel. Teko, joka vaatii kynnyksen yli astumista. Joka tuntuu vaikealle, mutta joka miun varmaan pitää pystyä tekemään. Jos haluat tukea kampanjaani, jos koet että olisin oikea ihminen viemään yhteisiä asioita eteenpäin, niin tässä lahjoituslinkki: https://lahjoita.vihreat.fi/
Viime päivinä olen miettinyt miten sinne eduskuntaan pääsee. Mitkä ovat realistiset mahdollisuudet päästä ja mitä valituksi tuleminen vaatii? Mitä miun tulee tehdä ja milloin? Millä ihmeellä sinne eduskuntaan oikein pääsee??
Olen huomannut, että toiset ovat jo lähteneet liikkeelle. Ovat tehneet suunnitelmia ja aloittaneet kampanjan valmistelut. Kertovat ehdokkuudestaan ja ajatuksistaan. Tekevät töitä saadakseen rahaa kampanjointia varten. Mie itse vielä haahuilen enkä edes ymmärrä kaiken alkaneen.
Tänään tuli sähköpostia, jossa kerrottiin vaaleihin olevan tasan neljä kuukautta eli 122 päivää. Onko se pitkä aika vai lyhyt? Kuulemma sekä että. Sain toisenkin sähköpostin. Siinä kerrottiin, että miulle on luotu Vihreän liiton lahjoitustyökaluun lahjoituslinkki. Sen avulla tai kautta voin puolueen rahankeräysluvalla kerätä rahaa vaalikampanjaani varten. Tämä kaikki on niin hirmuisen hämmentävää. Tiiän, että valituksi tuleminen vaatii oikeasti näkyvän kampanjan. Ja se taas vaatii rahaa. On vain jotenkin hämmentävää ajatus siitä, että joku haluaisi tukea juuri minnuu. Tai että miun tulisi kysyä ja pyytää tukijoita itselleni. Ei riitä, että olen. Oma itseni ja elän elämääni. Miun tulee tehdä itseni näkyväksi. Voiko sanoa ettei vaan näkyväksi, vaan vieläpä halutuksi. Jos tätä tekee usein, siis neljän vuoden välein, niin tottuukohan tähän? Tuleeko kampanjoimisesta ja omien ajatusten esille tuomisesta jokapäiväistä ja luonnollista? Nyt se ei siltä tunnut.
Olen miettinyt sitä, miten kampanjoisin ja kertoisin ihmisille omasta ehdokkuudestani. Miten teen itseni näkyväksi. Mie, joka yleensä pursuilen ja rönsyilen erilaisia ideoita, olen nyt jotensakin kuiva. Jotain pitäisi keksiä. Sellaista mikä ei maksaisi kovin paljoa, kertoisi miusta ja olisi miun näköistä, herättäisi ihmisten mielenkiinnon ja jonka avulla saisin omia ajatuksia ja mielipiteitäni tuotua esille. Mitään ei tule mieleen. Melkein tekisi mieli huutaa apua, auttakaa, Tulkaa kanssani ideoimaan ja tekemään. Sytykeruusuja teen itselle ja muille, mutta nyt ei tunnu sytyttävän. Luulen, että koko homma saisi uutta tuulta purjeisiin, jos saisin tiimin ympärilleni. Peilin, joka heijastaisi ajatuksiani takaisin ja pingispöydän. jossa ideoita voisi heitellä ilmaan ja ottaa koppi parhaimmista. Myös tekemään yhdessä. Kai tämä on ensimmäinen verkkojen heitto. Kokeilu löytyykö täältä mitään vai jatkanko yksin pohdintaani.
Sitten se iso askel. Teko, joka vaatii kynnyksen yli astumista. Joka tuntuu vaikealle, mutta joka miun varmaan pitää pystyä tekemään. Jos haluat tukea kampanjaani, jos koet että olisin oikea ihminen viemään yhteisiä asioita eteenpäin, niin tässä lahjoituslinkki: https://lahjoita.vihreat.fi/
maanantai 24. marraskuuta 2014
Suhtautumisia
Ehdokkuus herättää monenlaisia TUNTEMUKSIA. Sekä miussa itsessäni että ympärilläni olevissa ihmisissä. Pääsääntöisesti ovat positiivisia, nuo tuntemukset. Mutta joukkoon mahtuu niitä toisenlaisiakin.
Ihmiset, niin tutut kuin vähemmän tututkin, ovat olleet pääsääntöisesti kannustamassa ja ILOINNEET ehdokkuudestani. Se tuntuu hyvälle. Joku uskoo minuun, luottaa ja ilmaisee tukensa. Nämä asiat auttavat jaksamaan ja saavat yrittämään enemmän. Sitten vastaan tuli se, mikä meinasi viedä pohjan alta pois. TYRMÄYS. Kommetti osattiin sanoa sanoilla, jotka osuivat ja upposivat kaikkein kipeimpään. Etkö yhtään ajatellut.. Kannattaako lähteä tekemään turhaa työtä.. Pitäisikö joskus ajatella muitakin kuin itseään.. miten pieneksi ja huonoksi sitä ihminen tuossa kohtaa itsensä tunteekaan.
Tästä seurasi EPÄILYS. Koko homma pelottaa. Miten paljon aikaa ja energiaa kampanjointi tulee viemään, aika kun on muutenkin kortilla. Jaksanko vielä revetä uuteen vai uuvunko kaiken keskellä. Myös taloudellisesti homma epäilyttää. Millä rahalla mie mitään kampanjaa teen, kun rahat tuntuvat aina olevan loppu muutenkin ja kuukaudesta toiseen yritetään selvitä laskuista ja menoista. Kannattaako ehdokkaaksi edes lähteä, jos ei voi taloudellisesti kampanjaan panostaa? Mitä miulla on annettavaa kampanjalle tai äänestäjille? Entä jos kommentoija onkin oikeassa. Ettei miusta ole tähän ja on silkkaa typeryyttä lähteä leikkiin. Tässä vaiheessa on enää turha katua, mut epäilyksen kukkanen se vaan päätänsä nostelee.
Epäilyksestä huolimatta huomaan itsessäni orastavan JÄNNITYKSEN. Aivan kuin salaa, lupaa kysymättä, se ojentelee itseään isommaksi. Mitä kaikkea eteeni tulekaan. Ihmisiä, kohtaamisia, uusia tuttavuuksia, yhdessä tekemistä, innostumista. Tärkeiden asioiden esille nostamista. Kaikkea en varmaankaan edes huomaa tai osaa ajatella. Se on niin pieni taimi vielä, tuo jännitys.
Yllättävän paljon asia vaatii itsensä kuuntelemista ja omaa pohdintaa. Huomaan nimittäin, että epäilys alkoi muokkaamaan asennettani ehdokkuuteen vääränlaiseksi, vähätteleväksi. Kuka minnuun enää uskoisi, jos en itsekään itseeni usko. Tämän ymmärtäessäni tein tietoisen päätöksen. Seison oman ehdokkuuteni takana. Mie nimittäin tiiän, että miulla on annettavaa. Sekä kampanjalle että äänestäjille. Politiikan asiantuntija en ole, en myöskään talouden, työllisyyden tai muidenkaan isojen asioiden asiantuntija. Ei miulla ole vastauksia siihen kuinka talous saadaan kasvuun, valtion velat pienemmiksi tai työtä kaikille. Mie olen elämän asiantuntija. Mie tiiän, ettei aina ole helppoa. Että elämässä joutuu joskus vaikeuksiin, joutuu tekemään kipeitä päätöksiä. Taistelemaan selviytyäkseen. Että joskus voimat saattavat loppua ja kaikki tuntuu toivottomalle. Mutta. Mie tiiän myös, että apua ja tukea saaden, pikku hiljaa, elämä voi alkaa näyttää taas valoisammalle ja toivo huomisesta löytyä uudelleen. Mie voin tarjota elämän asiantuntijuutta niiden isojen asioiden tueksi. Mie voin tarkastella asioita sieltä käsin, miten ne vaikuttavat arkielämään. Minun ja sinun elämään.
#ADHD #masennus #päihteet #viikonloppuvanhemmuus #tunteet #elämä
Ihmiset, niin tutut kuin vähemmän tututkin, ovat olleet pääsääntöisesti kannustamassa ja ILOINNEET ehdokkuudestani. Se tuntuu hyvälle. Joku uskoo minuun, luottaa ja ilmaisee tukensa. Nämä asiat auttavat jaksamaan ja saavat yrittämään enemmän. Sitten vastaan tuli se, mikä meinasi viedä pohjan alta pois. TYRMÄYS. Kommetti osattiin sanoa sanoilla, jotka osuivat ja upposivat kaikkein kipeimpään. Etkö yhtään ajatellut.. Kannattaako lähteä tekemään turhaa työtä.. Pitäisikö joskus ajatella muitakin kuin itseään.. miten pieneksi ja huonoksi sitä ihminen tuossa kohtaa itsensä tunteekaan.
Tästä seurasi EPÄILYS. Koko homma pelottaa. Miten paljon aikaa ja energiaa kampanjointi tulee viemään, aika kun on muutenkin kortilla. Jaksanko vielä revetä uuteen vai uuvunko kaiken keskellä. Myös taloudellisesti homma epäilyttää. Millä rahalla mie mitään kampanjaa teen, kun rahat tuntuvat aina olevan loppu muutenkin ja kuukaudesta toiseen yritetään selvitä laskuista ja menoista. Kannattaako ehdokkaaksi edes lähteä, jos ei voi taloudellisesti kampanjaan panostaa? Mitä miulla on annettavaa kampanjalle tai äänestäjille? Entä jos kommentoija onkin oikeassa. Ettei miusta ole tähän ja on silkkaa typeryyttä lähteä leikkiin. Tässä vaiheessa on enää turha katua, mut epäilyksen kukkanen se vaan päätänsä nostelee.
Epäilyksestä huolimatta huomaan itsessäni orastavan JÄNNITYKSEN. Aivan kuin salaa, lupaa kysymättä, se ojentelee itseään isommaksi. Mitä kaikkea eteeni tulekaan. Ihmisiä, kohtaamisia, uusia tuttavuuksia, yhdessä tekemistä, innostumista. Tärkeiden asioiden esille nostamista. Kaikkea en varmaankaan edes huomaa tai osaa ajatella. Se on niin pieni taimi vielä, tuo jännitys.
Yllättävän paljon asia vaatii itsensä kuuntelemista ja omaa pohdintaa. Huomaan nimittäin, että epäilys alkoi muokkaamaan asennettani ehdokkuuteen vääränlaiseksi, vähätteleväksi. Kuka minnuun enää uskoisi, jos en itsekään itseeni usko. Tämän ymmärtäessäni tein tietoisen päätöksen. Seison oman ehdokkuuteni takana. Mie nimittäin tiiän, että miulla on annettavaa. Sekä kampanjalle että äänestäjille. Politiikan asiantuntija en ole, en myöskään talouden, työllisyyden tai muidenkaan isojen asioiden asiantuntija. Ei miulla ole vastauksia siihen kuinka talous saadaan kasvuun, valtion velat pienemmiksi tai työtä kaikille. Mie olen elämän asiantuntija. Mie tiiän, ettei aina ole helppoa. Että elämässä joutuu joskus vaikeuksiin, joutuu tekemään kipeitä päätöksiä. Taistelemaan selviytyäkseen. Että joskus voimat saattavat loppua ja kaikki tuntuu toivottomalle. Mutta. Mie tiiän myös, että apua ja tukea saaden, pikku hiljaa, elämä voi alkaa näyttää taas valoisammalle ja toivo huomisesta löytyä uudelleen. Mie voin tarjota elämän asiantuntijuutta niiden isojen asioiden tueksi. Mie voin tarkastella asioita sieltä käsin, miten ne vaikuttavat arkielämään. Minun ja sinun elämään.
#ADHD #masennus #päihteet #viikonloppuvanhemmuus #tunteet #elämä
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Mielen matkaa..
En tiiä olenko miten erilainen tai kummallinen ihminen toisiin verrattuna, mut mie tykkään kuvitella mielessäni kaikenlaisia asioita. Joku saattaisi sanoa sitä haaveiluksi, toinen vaihtoehtojen pohtimiseksi, kolmas ehkä todellisuudesta pakenemiseksi. Varmaan se on kaikkea tuota. Ainakin miun kohdalla.
Mie kuvittelen. Maalailen mieleeni asioita, tapahtumia, leikittelen erilaisilla vaihtoehdoilla. Miulla on aina ollut vilkas mielikuvitus. Illalla nukkumaanmeno on ollut päivän paras hetki, koska silloin on voinut kaikessa rauhassa kuvitella. Ja mikä parasta, tietää saavansa nukkua monta tuntia =D
En voi kieltää, ettenkö olisi joskus ja itse asiassa useammankin kerran, kuvitellut miltä tuntuisi olla kansanedustaja. Millaista olisi viettää vaalivalvojaisia, jotka huipentuisivat läpimenoon. Millaista olisi lähteä Helsinkiin, isoon ja suureen kaupunkiin, jossa muuten tulee käytyä niin hirmuisen harvoin. Millaista olisi kulkea eduskuntatalon käytäviä ja tavata mediasta tuttuja ihmisiä. Olisiko se oikeasti niin hienoa, mitä sitä mielessään kuvittelee. Millaista olisi olla Kansanedustaja?
Mie olen saanut muutaman vuoden ajan seurata melko läheltä eduskuntavaaliehdokkaan ja kansanedustajan elämää. Ja olen huomannut, ettei se ole pelkästään kunniaa ja glooriaa. Välillä jopa mietin, et onpahan vaan homma, en kadehdi.
Tässä sitä nyt sitten ollaan. Aloittamassa noin puolen vuoden ehdokasprojektia. Mielikuvista siirtymässä todelliseen. Jännittää, hirvittää, pelottaa ja samaan aikaan huomaan odottavani ja innostuvani. Ehkä miulle selviää kumpaa vaalityössä on enemmän, glooriaa vai sitä toista hommaa..
On tämä niin ainutlaatuinen kokemus, että päätin siitä kirjoittaa. Jos en niinkään muille, niin itselleni. Jo nyt nimittäin niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia sinkoilee asian tiimoilta sisälläni. Mut mukavaahan se olisi, jos joku haluaa tätä lukea ja seurata. Tavallisen immeisen elämää kampanjan keskellä.
Mie kuvittelen. Maalailen mieleeni asioita, tapahtumia, leikittelen erilaisilla vaihtoehdoilla. Miulla on aina ollut vilkas mielikuvitus. Illalla nukkumaanmeno on ollut päivän paras hetki, koska silloin on voinut kaikessa rauhassa kuvitella. Ja mikä parasta, tietää saavansa nukkua monta tuntia =D
En voi kieltää, ettenkö olisi joskus ja itse asiassa useammankin kerran, kuvitellut miltä tuntuisi olla kansanedustaja. Millaista olisi viettää vaalivalvojaisia, jotka huipentuisivat läpimenoon. Millaista olisi lähteä Helsinkiin, isoon ja suureen kaupunkiin, jossa muuten tulee käytyä niin hirmuisen harvoin. Millaista olisi kulkea eduskuntatalon käytäviä ja tavata mediasta tuttuja ihmisiä. Olisiko se oikeasti niin hienoa, mitä sitä mielessään kuvittelee. Millaista olisi olla Kansanedustaja?
Mie olen saanut muutaman vuoden ajan seurata melko läheltä eduskuntavaaliehdokkaan ja kansanedustajan elämää. Ja olen huomannut, ettei se ole pelkästään kunniaa ja glooriaa. Välillä jopa mietin, et onpahan vaan homma, en kadehdi.
Tässä sitä nyt sitten ollaan. Aloittamassa noin puolen vuoden ehdokasprojektia. Mielikuvista siirtymässä todelliseen. Jännittää, hirvittää, pelottaa ja samaan aikaan huomaan odottavani ja innostuvani. Ehkä miulle selviää kumpaa vaalityössä on enemmän, glooriaa vai sitä toista hommaa..
On tämä niin ainutlaatuinen kokemus, että päätin siitä kirjoittaa. Jos en niinkään muille, niin itselleni. Jo nyt nimittäin niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia sinkoilee asian tiimoilta sisälläni. Mut mukavaahan se olisi, jos joku haluaa tätä lukea ja seurata. Tavallisen immeisen elämää kampanjan keskellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)